Ensimmäistä kertaa rekan kyydissä

Aloitin toukokuussa työt Kaukokiidon markkinoinnissa. Logistiikka-alaan perehtyminen tarkoitti heinäkuisena tiistai-iltana lähtöä elämäni ensimmäiselle matkalle Ylivieskaan, ei vähempää kuin 34,5 metriä pitkän HCT-yhdistelmän kyydissä. Juttu on pitkä, mutta niin oli matkakin. 

Ratin taakse istahti Kuljetusliike Ilmari Lehtosen kuljettaja Henri ”Henkka” Hihnala Ylivieskasta. Hän tuli Turkuun tiistaiaamulla, nukkui päivän Kaukokiidon terminaalin lepohuoneessa ja illan tullen taas lastauksen jälkeen käänsi rekan pyörät kohti Ylivieskaa.

Menomatkan reitti: Turku – Pöytyä – Huittinen – Sastamala – Parkano – Jalasjärvi – Kurikka – Ilmajoki – Seinäjoki – Kauhava – Toholampi – Sievi – Ylivieska.

Risteyksissä on jännä seurata, miten rekan etupää on jo menossa uuteen suuntaan, kun viimeiset pyörät vasta kääntyvät. On se pitkä. Jossain vaiheessa alan tajuta myös muun suuruuden, kymmenien tonnien lasti siinä selän takana tuntuu painavalta vastuulta, vaikka itse en ajakaan.

Sen toki osasinkin arvata, että korkealla istuessa näkymät ovat komeammat kuin henkilöauton ikkunasta. Sitä taas en arvannut, että HCT-yhdistelmä (High Capacity Transport) keinuu yllättävän paljon, kun ajetaan paikatulla, epätasaisella asfaltilla. Kuvittelin HCT:n kulkevan eteenpäin tasaisesti kuin kiskoilla. Syy keinumiseen on kuulemma, että auto painaa ja siinä on rauta-alusta, joka ei juuri jousta. Ilmajousitetulla on aivan erilainen kyyti.

Tarkkana taukojen kanssa

Ensimmäinen lepotaukomme on Häijään Nesteellä Sastamalassa. Räihä Häijäällä, yritän sanoa nopeasti mielessäni. Henkka napsauttaa itsensä 15 minuutin tauolle Econen-laitteella. Tästä laitteesta on suora yhteys esimiehille, jotka näkevät missä kuljettajat liikkuvat. Myös tieto tehdyistä työtunneista kulkeutuu tätä kautta. Tauot on säädetty tarkasti laissa. Tieliikennelaki määrää, että 4,5 tunnin ajon jälkeen on pidettävä 45 minuutin tauko. Jos haluaa pitää kaksi taukoa, ne voi jaksottaa niin, että pitää ensin vartin tauon, ja myöhemmin 30 minuutin tauon, kunhan tämä tapahtuu 4,5 tunnin ajon aikana. Tauot on pidettävä kokonaan. Jos tauon lopettaa esimerkiksi jo 43 minuutin kuluttua, kone ei rekisteröi taukoa lainkaan.

̶  Sitten on digikortti. Se tekee samaa kuin Econen, valvoo ajo- ja lepoaikaa. Jos poliisi pysäyttää, annan digikortin poliisille, jolla on lukulaite. Jos kortissa on jotain hämärää, poliisi voi pyytää työnantajalta kahden kuukauden ajotiedot. Tien päällä pitää olla aina näyttää kuukausi. Poliisi valvoo, onko tauot pidetty ja onko työpäivä sallitun mittainen. Myös viikkolepo täytyy olla, tuntimäärien pitää täyttyä. Meillä ei ole koskaan ollut mitään ongelmia näiden asioiden kanssa, Henkka toteaa tyytyväisenä.  ̶  Jos tarkastuksessa löytyy jotain, saa sakot ja voi jopa lähteä kortti. Joskus voi joutua ratsiaan ja odottelemaan vuoroaan tunninkin, kun poliisi tutkii kuljettajien digikortteja.

Ennen kuin jatkamme matkaa, Henkka kiertää rekan, ja tarkistaa että ”rattaat” – kuten hän itse sanoo – ovat kunnossa. Sama toistuu jokaisella tauolla. Ammattimies huolehtii ajokistaan.

Rekkamiehen yöpala

Kesäilta ei juuri tummu, mutta taivaanranta alkaa muuttua oranssinpunaiseksi. Kello lähestyy puoltayötä ja pidempi taukomme osuu Jalasjärvelle, Jalastuuli-nimiselle 24h asemalle. Nyt maistuisi kevyt iltapala. Mahtaako siellä olla tarjolla virkistäviä marjasmoothieita ja raikkaita salaatteja? Henkka teeskentelee ettei kuullut kysymystäni. Ymmärrän seurata hänen esimerkkiään ja tilaan makkaraperunat.

Vaikka olisin matkannut tänne asti silmät sidottuina, tietäisin missä päin Suomea olemme, kun takanani vuoroaan odottanut nuori nainen tokaisee kuuluvasti:  ̶  Motan ranskalaaset!

Makkaraperuna-annos on valtava. En selviydy edes puolesta. Yllättäen perunoiden alta löytyy hieman salaattia ja pari lohkoa tomaattia. Hyvä niin.

Perillä auringon noustua

Matkamme jatkuu halki Pohjanmaan, öinen usva leijuu peltoaukeiden yllä. Henkan lupaamia pelloilla poseeraavia hirviä ei näy missään. Muita rekkoja tulee vastaan tasaiseen tahtiin. Tavara liikkuu yöllä. Pari henkilöautoa ohittaa meidät varsin uhkarohkeasti.  ̶  Mihin nuilla on kiire, varmasti ovat lomalla, Henkka ihmettelee. Saavumme Ylivieskaan 3.30 aamuyöllä. Aurinko on jo noussut. Me jäämme tänne, mutta rekka jatkaa Ouluun. Kuljettajaa täytyy vaihtaa, ettei työaika mene yli sallitun. Henkka heittää minut Hotelli Käenpesään ja jatkaa kotiin perheensä luo.

Henkka asuu Kalajoen Raution kylässä, josta on kotoisin. – Olen päässyt parin kilometrin päähän synnyinkodista. Sisko asuu naapurissa, veli synnyinkodissa ja äitikin ihan kylillä.   ̶  Melkein ko huutaa ovelta niin kaikki kuulee. Mulla on elämänkumppani ja kaksi lasta, 13-vuotias poika ja 15-vuotias tyttö. Ei saa sanoa vaimo, ei olla ehditty kirkkoon asti, Henkka hymähtää.  ̶  On myös jämtlanninpystykorva Gia, joka on aina mukana mehtällä. Metsästys onkin selvästi Henkan lempiharrastus. Hirviä kaatuu muutama vuodessa, ja vesilintuja.  ̶  Niistä on hyvä laittaa ruokaa, tykkään kokkailla, varsinkin grillata, mies innostuu.

Ylivieska päivänvalossa

Herättyäni puolilta päivin päätän vähän tutustua helteiseen Ylivieskaan. Uusi kirkko on vihitty käyttöön keväällä, ja erillinen kellotapuli on pystytetty viime yönä. Uuden kirkon vieressä keskellä hautausmaata kohoaa vuonna 2016 tuhopoltetun kirkon hiiltyneistä hirsistä rakennettu risti. Näky puhuttelee. Henkka kertoi kuuluvansa paikalliseen VPK:hon ja olleensa kirkon sammutustöissä ensimmäisenä paikalla.

Kalajoki virtaa kaupungin läpi. Näyttää kirkkaammalta kuin minulle huomattavasti tutumpi Aurajoki. Käyn Helaalan myllykahvilassa kupposella. Kaikki kohtaamani paikalliset ovat valtavan ystävällisiä ja puheliaita. Eikö pohjoispohjanmaalaisten pitänyt olla hiljaisia jurottajia?

Kotiin rantaa pitkin

Illan tullen terminaalissa kuhisee. Autoja saapuu, tavaraa lastataan, autoja lähtee. Me pääsemme matkaan iltayhdeltätoista. Emme mene samaa reittiä kuin tullessa, vaan kasitietä, rantaa pitkin Kokkola-Vaasa-Pori.

Öiset terminaalit ovat pimeitä ja hiljaisia. Henkka räpsäyttää valot päälle, hyppää trukin puikkoihin, purkaa ja lastaa vauhdikkaasti, sammuttaa valot, ja taas mennään. Sama toistuu Kokkolassa, Vaasassa ja Porissa. – Enimmäkseen nyytiä, kuuluu vastaus, kun yritän kysyä mitä tavaraa terminaaleihin jää. Nyytiä? Kappaletavaraa, pienehköjä kolleja.

Pidämme ensimmäisen tauon auringon noustessa. Kaunis taukopaikka, mutta kahvilan ovi on lukossa. Jos ei älynnyt ottaa evästä mukaan, saa olla kuivin suin. – Kasitiellä ei ole yhtään ympäri vuorokauden auki olevaa taukopaikkaa, Henkka harmittelee ja lohduttaa, että aamulla sitten Eurassa saadaan kahavit ja leivätkin.

Ammattilainen tuntee tiet ja vastaantulijat

Ihmettelen Henkan ennustajan lahjoja, sillä hän tietää mikä auto minkäkin mutkan tai mäen takaa seuraavaksi tulee.  ̶  Kohta nähdään maitoauto. Se on siinä levähdysalueella pönttyä täyttämässä. Seuraavassa liikenneympyrässä tulee vastaan Rovaniemen auto. Tiiän omat autot, ja tiiän myös Postin ja Schenkerin autot. Näihin vain oppii, kun sama kuvio toistuu joka kerta.

Pysähdys toisensa jälkeen hämmästelen välillä hiljaa, välillä ääneen miten tuollaista rekkaa pystyy hanskaamaan. Varsinkin peruuttamista. Jos en ole vielä sanonut, niin sanon nyt, että HCT-yhdistelmä on käsittämättömän kokoinen. Noin vain Henkka peruuttaa sen kiinni terminaalin lastauslaituriin kerta toisensa jälkeen. Viimeisellä pysähdyksellämme, Apetitin tehtailla Säkylässä, hän jättää taaimmaisen vaunun tehtaan porttien ulkopuolelle, sillä ahtaalla tehdasalueella ei voi suhailla 34,5-metrisellä rekalla. Puretaan tavara, napataan kärry taas kyytiin ja sitten sitä kahavia.

Saavumme Turkuun yhdeksän maissa aamulla. On aika kiittää upeasta matkasta halki puolen Suomen ja mennä kotiin huilaamaan. Henkka nukkuu taas päivän terminaalissa, ja lähtee illan tullen yötä myöten kohti pohjoista, kohti kotia. Normimeininki hänelle, unohtumaton reissu minulle. Kiitos.