Joka vuodesta ruusun saat…

Kilpaa valtavan ruusukimpun kanssa kuvassa hehkuu myyntiassistentti Sirpa Nurmikolu. Hän on ehtinyt palvella Kaukokiitoa peräti 47 vuotta. Millä mielellä hän mahtaa olla siirtymässä leppoisampaan elämänvaiheeseen? Kysellään vähän.

Aluksi on tietysti pakko kysyä, miten päädyit töihin Kaukokiitoon?

– Edellisen työsuhteeni päätyttyä kävelin saman tien työvoimatoimistoon, jossa kerrottiin, että Kaukokiidossa on apulaislähetin paikka auki. Seuraavaksi kävelin sitten Kaukokiitoon toimistopäällikön luo. Vaihdoimme muutaman sanan, sitten se huusi että Seppo, täällä olis joku likka. Toimitusjohtaja kurkisti ovelta ja sanoi, että joo hyvältä näyttää, koska voit aloittaa? Sovittiin, että huomenna, ja asia oli sillä selvä. Ensimmäinen työpäiväni oli 29. syyskuuta 1975, Sirpa kuvailee senaikaista mutkatonta rekrytointiprosessia.

Kuinka monta eri työtehtävää näihin vuosikymmeniin on mahtunut?

– Ei kovin montaa, viisi tai kuusi. Tuurasin keskusta, laskutuksessa kirjotin laskuja koneella, kävin kävellen hoitamassa pankkiasiat. Lähdin yhdeksältä kävelemään, kun pankki aukesi 9.30. Ulkoilutin siinä samalla Kaukokiidon talonmiehen koiran. Se oli semmoinen pieni kiinanpalatsikoira, jota piti kantaa suurin osa matkasta, kun se ei jaksanut kävellä kolmea kilometriä, Sirpa nauraa.

– Näitä tehtäviä hoidin muutamia vuosia, silloin olimme Nekalassa, Viinikankatu 55:ssa. Vuonna 1978 muutimme uuteen terminaaliin Raholaan, joka on nykyisin varastointikäytössä. Siirryin laskureklamaatioihin, otin vastaan asiakaspalvelupuheluja. Niitä töitä tein vuoteen 1980, ensimmäiseen äitiyslomaani saakka. Palattuani jatkoin laskutuksessa. Vuonna 1988 vaihdoin varastokirjanpitoon.

– 1990-luvun alkupuolen lama iski myös Kaukokiitoon. Minulle soitettiin äitiyslomalle, että nyt alkoi lomautukset, on tultava töihin, että kollegat pääsee pakkolomalle. Se oli totista aikaa, mutta siitäkin selvittiin.

– Ulkomaan kauttakulkuliikennettä oli paljon siihen aikaan. Suklaata oli varastossa parhaimmillaan 13 tuhatta lavaa! Suklaata ajettiin Venäjälle, Tampereella oli välivarasto. Siinä oli paljon hommaa.

– Eräänä päivänä talouspäällikkö Pauli Jokiniitty kysyi, lähtisinkö myyntisihteeriksi Myllypuroon? Olin ihan kauhuissani, että enhän minä osaa! Marjo Viitala hoiti sitä tehtävää aiemmin ja rohkaisi, että kyllä sinä pärjäät, ja tässä sitä ollaan siitä lähtien oltu yhtä soittoa, vuodesta 1998.

Mikä työssäsi on muuttunut eniten?

– Ihan kaikki. Se oli aiemmin enemmän semmoista myyntimiesten auttamista: tehtiin sopimukset ja muut paperit valmiiksi. Tampereella, Helsingissä ja Turussa oli omat myyntisihteerit, samoin liikennöitsijöillä. Koneella kirjoitettiin, ei silloin alkuun tietokoneita ollut. Järjestettiin kaikenlaisia pippaloita ja tapahtumia asiakkaille.

– Osallistuin itsekin usein erilaisiin tilaisuuksiin, ja sain tutustua asiakkaisiin. Emännöin kerran naisasiakkaille järjestettyä talvireissua Kuusamoon. Mainio retki, vaikka nuo sinivalkoiset Kaukokiito-hatut olikin ihan kamalia, Sirpaa huvittaa vieläkin sen ajan tyyli.

– Tietotekniikka on muuttanut työtä todella paljon. Kun sähköposti tuli, niin se mullisti kyllä arjen.

– Urani alkuaikoina listasin kuormia. Ne kirjoitettiin kalkkeeripaperilla. Nuorisolla ei varmaan ole hajuakaan, mistä nyt puhutaan. Toinen kappale annettiin kuljettajalle, toinen paperi jäi meille. Siitä on tultu pitkä matka.

Vuosiin on varmaan mahtunut kaikenlaista hauskaakin?

– No on kyllä! Enemmän sellaista henkilöihin ja hetkiin liittyvää tilannekomiikkaa, voiko niistä mitään puhuakaan, Sirpa miettii, mutta ei malta olla hauskuuttamatta parilla jutulla.

– Kerran lähdettiin Viitalan Marjon kanssa hakemaan marketista pesuaineita tai jotain. Huomasin, että Marjolta roikkui jotain housuntrumpusta, niin se alkoi vetää metritolkulla sukkahousua lahkeesta. Ai kamala, kun naurettiin! Toimitusjohtaja Sipilä alkoi kutsua meitä Annukaksi ja Leilaksi, tiedettiin että me ollaan lähistöllä, kun nauru raikasi ja laulu soi!

– Sitten kerran Jorma Aro, myyntipäällikkö ja entinen jääkiekkoilija, jonka sihteeri olin, meni selälleen lattialle sikiöasentoon itseään keikuttamaan, kun sen selkä oli mennyt jotenkin jumiin. Meillä oli silloin juuri auditointi meneillään. Yritin komentaa, että nouse nyt hyvä mies ylös sieltä lattialta, auditoijat on tulossa, mutta Jorma vain keikkui lattialla.

Mitä huikkaat ovelta lähtiessäsi viimeisen kerran töistä?

– Nyt aika on, kiitos hei! On niin hyvä mieli. Mielestäni minun on oikeasti aika lähteä! Elämässäni on niin paljon muutakin: koiria, kissa, mies, lapsia, lapsenlapsia, avantoa, uimahallia, päivät kyllä täyttyvät. En jää töitä kaipaamaan! Eikös se ole hyvä asia, kun ne nyt kerran loppuvat.

Kuvista päätellen elämäsi Kaukokiidossa on ollut yhtä juhlaa?

– No kyllähän viime vuosituhannella juhlittiin ja reissattiin ihan eri lailla kuin nykyään. Toki me teimme töitä suurimman osan ajasta, ei kai tästä nyt saa väärää käsitystä! Kuvia on otettu vain juhlissa.

– Viime torstaina työkaverit halusivat vielä yhteisen lounaan, kun oli myyntikokous täällä Tampereella. En oikein välitä huomiosta, mutta lämmittihän se sydäntä.

– Jokiniityn Pauli piti pienen puheen, muisteli vuosia ja vuosikymmeniä. Pauli tuli meidän huoneeseen harjoittelijaksi aloittaessaan työt Kaukokiidossa vuonna 1983. Jos tänä päivänä kiusoittelisi niin kuin me Paulia kiusoiteltiin, niin linnaan jouduttaisiin! Ai kamalan kamala, Sirpa nauraa vedet silmissä.

Lämpimät kiitokset ja halaukset meiltä kaikilta, Sirpa. Rautaisen ammattitaidon lisäksi jäämme kaipaamaan hersyvää nauruasi ja hauskoja juttujasi. Toivotamme aurinkoisia ja täyteläisiä eläkepäiviä!

Kuvat: Sirpa Nurmikolun kotialbumit, Marjo Viitala, Sanna Bergman